Synkkä, synkempi, synkin.

Tieto lisää tuskaa. Mitä enemmän tietää, sitä enemmän unohtaa, tuskan määrä on vakio.

Jos nyt on paha olla, joskus muulloin on parempi. Tuska auttaa ymmärtämään miten hyvä on muulloin. Ei aina voi olla kivaa. Mutta joku raja tuskallakin voisi olla. Että jaksaisi jotain muutakin kuin arkisia asioita.

Onko ihmisen tuskan sietokyky vakio? Ei se taida olla. Jotkut meistä osaa käsitellä tuskaa paremmin kuin toiset. Mikä on oikea tapa käsitellä tuskaa? Sekö, että koettaa vain kiertää sen ja olla ajattelematta sitä, niin kauan että se haihtuisi olemattomiin. Vai se, että pureksii, miettii ja jäytää tuskan olemattomiin? Vai puhumalla tuskan eksyksiin?

Teki tuskalle mitä tahansa, tuska on. Ja pysyy. Sitä ei saa kokonaan pois. Jossain se kerää voimiaan ja odottaa parempaa hetkeä. Uskon, että tuskan pystyy käsittelemään niin pieneksi, ettei sillä ole voimia hyökätä. Ja kun tuska on heikkona, pitäisi muistaa hyökätä sen kimppuun säännöllisesti, ettei se vahvistuisi.

Elämä on joskus kuin hampurilainen, kun se on parhaimmillaan, se leviää käsiin.